Polttava yksinäisyys.

Machika

Saksanpaimenkoira narttu pysytteli puiden varjoissa, mutta kuunteli kaikkea ympärillään olevaa. Tuo oli puiden varjoissa siksi, että ei välttämättä huomaisi ajoissa väistää, jos joku tulisi sitä kohti. Machika nosteli korviaan uteliaana ja kuuli paljon ääniä, joita ei ollut kuullut pitkään aikaan. Puolivuotta tuo oli vain kierrellyt Japanissa etsimässä laumaa, joka olisi hyväksynyt sen tämmöisenä. Monesta laumasta se oli kysynyt, eikä kukaan hyväksynyt tätä. Saksanpaimenkoira oli jo tottunut olemaan hyvin yksin ja tiesi kyllä, miten toiset tähän suhtautuivat huomatessaan tämän olevan sokea. Tuo nautti täysin kylän äänistä ja uppoutui täysin niihin.

Burakuku Kierteli ympäriinsä uudessa paikassa ja tutkiskeli uusia hajuja ja muita ihmeitä mutta aina varuillan koska jokin sisällä tunsi tämän paikan vaikka se ei ollut käynyt koskaan

Machika

Saksanpaimenkoira harjoitteli erottamaan mahdollisimman erillaisia ääniä ja oli edistinyt harjoittelussa hyvin. Narttu haistoi yhtääkiä koiran kulkevan lähellä ja valpastui. Tuo nosti korvansa pystyyn ja yritti paikallistaa toisen olinpaikkaa.

Burakuku tarkailli ympärillen se vaistosi jonkun mutta minkä?
Meni piiloon ja tarkkaili ympäristöään.
Hän tunsi jonkun mutta missä? Ystävä vai vihollinen? toinen koira vaikko saalis?

Machika

Narttu kuuli askelten loppuvan ja kuuli myös pusikon rapinaa. Machika päätteli toisen menneen piiloon ja ajatteli kutsua toista. Machika ei ollut pitkään aikaan ollut jutellut kenenkään kanssa ja kaipasi seuraa. "Voit tulla esiin en ole vihollinen". Tuo sanoi ystävällisesti ja käänsi asentoa suuntaan, josta oli kuullut ääniä.

Burakuku

Kuuli puhetta työnsi päänsä jotta näki mistä puhe tuli. Burakuku näki koiran joka oli häntä vähän pienempi josta ei olisi suurtakaan vastusta. Burakuku nousi ylös ja lähestyi häntä varoen

Achika

Narttu kuuli toisen tulevan ilmeisesti puskasta, mutta ei ollut varma. Tuo kuuli askelten perustella toisen lähestyvän häntä varovasti ja hymyili toiselle rauhoittavasti. "En pysty taistelemaan, joten voit olla rennommin." Machika sanoi ja käänteli hiukan päätään, kun ei oikein tiennyt missä toinen oikein oli. Hajusta kuitenkin se oli ajatellut toisen olevan koira ja oli nyt varma asiasta, kun toinen oli tullut lähemmäksi. "Olen Machika, mikä sinun nimesi on?" Tuo kysyi.

Burakuku

Katseli kutsujaa ja mietti miksi se pyörytti päätään eikä katsonut silmiin. Eikö nähnyt vai mikä sillä oli?

Burakku pysähtyi upesi makamaan ja vastasi " olen Burakuku "

Machika

Narttu kuuli toisen menevän makaamaan ja käänsi katseensa siihen suuntaan. Kuulessaan toisen äänen se tiesi, että toinen ei aikonut tehdä tälle mitään pahaa ja rentoutui. Alkoi olla jo hämärää, eikä toinen varmaan sen takia nähnyt tämän silmiä. Machika kävi itsekkin makuulle, mutta piti päätään pystyssä. "Burakuku tiesitkö, että tässä lähellä on kylä?" Tuo kysyi utelijaana.

Burakuku

"Kyllä haistoin ihmiset ja talot"

Machika¨

Narttua ihmetytti hiukan, kun toinen halusi jutella tämän kanssa ja oli iloinen saadessan vihdoin seuraa. Saksanpaimenkoira hymyili piensti ja ajatteli ihmisiä jotka varmaan kävivät nukkumaan, eikä kadulla sen takia oikein kuulunut paljoa liikennettä. "Onko aurinko jo laskenut?" Tuo kysyi toiselta.

Burakuku

"Pikku hiljaa"

Machika

Narttu ei tietenkään pystynyt näkemään vuorokauden vaihteluita ja siksi joutui kysymään toisilta. Machika oli tuntenut ilman viilenemisen, mutta häntä se ei haitannut, koska tämä kesti hyvin kylmää. Tuo laittoi päänsä tassujensa väliin ja mietti minne lähti seuraavaksi kulkemaan jossain vaiheessa. "Oletko ajatellut minne menet tämän kylän jälkeen?" Narttu kysyi.

//Olisi hieno, jos voisit kirjoittaa hiukan pidempää tekstiä, koska muuten on hiukan vaikea keksiä kirjoitettavaa //

Burakuku

Mietti hetken ja katseli ympärille. Muisteli kuinka oli paennut mutta ei ollut löytänyt paikkaansa tässä maailmassa. Mitkä koirat hän löysi olivat paenneet isoa kokoa. Olisoko tässä nyt ystävä joka ei pakenesi häntä?

"En tiedä saa nähdä mihin tassut ja vaisto vievät"

Machika

Narttu hymyili hiukan toisen vastaukselle, toinen oli hyvin samantapainen kuin tämä. "Minulla on myös sellainen tapa. En pysty näkemään maailmaa silmilläni, mutta olen oppinut selviytymään vaistoilla." Machika kertoi ja muisteli samalla, miten oli karannut kotoa ja miten vaikeaa oli ollut elää pelkästään kuulon ja hajuaistin kanssa.

Burakuku

Burakuku ymmärsi nyt tämän tunteen joka loisti machikasta se ei nähdyt maailmaa normaalilla tavalla mutta näki silti omalla tyylillään se erotti muista koirista ja burakuku ihaili tätä tunnetta.

"Onko jossakin suojainen paikka missä voisi levätä"

Machika

Narttu nousin istumaan ja kuunteli öisen metsänääniä. Tuo erotti joukosta pöllön ja paljon muitakin eläimiä, mutta ei ollut oikein varma kuuliko toinen ne. Saksanpaimenkoira tykkäsi eniten yöstä, koska tunsi silloin olevansa turvassa, kun moni ei liikkunut öisin ja pimeys ei haitannut tätä. Machika nosti korvansa pystyyn ja kallisti hiukan päätään kuunnellessaan toista. "Olen ollut jo jonkin aikaa täällä kylän lähellä ja tässä pienen matkan päässä on luola. Mennäänkö sinne?" Tuo kysyi ja nousi seisomaan.

Burakuku

Burakuku nousi ylös ja sulki silmänsä. Hän kuunteli metsän ääniä hetken aikaa jotta tietäisi mitä ympärillä on. "Mennään vaan"

Machika

Narttu odotti toista hetken ja muisteli minne päin pitäisi mennä. Sitten toinen lähti kävelemään metsään ja muisti, että oli jättänyt luolaan tarkoituksella jäniksen luun. Machika haistoi luun, hetken käveltyään ja alkoi seurata hajua. Kauan ei mennyt, kun tuo tunsi kiven hajun ja nämä oli olivat perillä. Saksanpaimenkoira ei kuitenkaan löytänyt luolan suuaukkoa ja mietti pitäisikö pyytää apua. "En löydä luolan suuaukkoa voisitko näyttää missä se on?" Tuo kysyi hiukan hämmentyneenä omasta avuttomuudestaan.

Burakuku

Burakuku katsoi hetken aikaa hämmentyneenä ja rupesi katsomaan luolan suuta. Se haistoi jonkin tutun hajun mutta minkä? Burakuku kierteli hetken aikaa ja vastasi
"Onko se tämä?" huusi muutaman metrin päästä sivulla.

Machika

Narttu kuuli toisen kierelevän ja odotti kärsivällisesti, että toinen löytäisi luolansuuaukon. Hetken päästä kuului toisen huuto ja Machika lähti kävelemään muutaman metrin sivulle toisen viereen. Jäniksenluun tuoksu oli voimakas, mistä toinen päätteli sen olevan luolansuuaukko. "Tämä sen on kiitos, kun etsit sen." Tuo sanoi ja meni sisälle luolaan. Luola oli varsin tilava ja katto oli korkealla, niin ei ollut ahdasta.

Burakuku

Burakuku katsoi luolaa hetken ajan ihmeissään. "Mistä näin iso luola oli täällä ei tämä voi luonollinen olla?" hän mietti itsekseen hän kysyi machikalta hieman hämmentyneesti. "Mikä tämä luola on"

Machika

Narttu meni istumaan luolan nurkkaan, mutta kuuli kyllä mitä toinen puhuisi. Tuo kuuli hämmäennystä toisen äänessä ja mietti oliko luola jotenkin epätavallinen. "Ilmeisesti tavallinen luola, vain vähän isompi." Tuo sanoi. Machika oli tutkinut luolan, eikä se hänen mielestään ollut mitenkään poikkeava. "Miten olet joutunut villikoiraksi? Oliko sinulla huono isänsä?" Narttu kysyi utelijaana ja nosti päänsä pystyyn.

Burakuku

Burakuku siirtyi lähemmäs ja rupesi makamaan. Hän rupesi muistelemaan menneisyyttää ja vähän masentui olihan hän isännän silmissä epäonnistunut mutta olihan hän oppinut nykyiset taitonsa sen avulla. "Isäntäni halusi kestävämpiä taistelu koiria joten hän sekoitti mestarikoiraansa emoni joka oli toisesta rodusta. Olin ainoa pentu joka peri äiti ulkomuodon joten minusta ei voinut tulla virallista taistelu koiraa. Minusta tehtiin purenta vastustaja mutta siinä minulla oli suurin vahvuus yksikään koira ei saanut minua väsytettyä isäntä huomasi tämän ja vei minut laittomiin taisteluihin jossa olin voittamaton. Pari kuukautta sitten olimme läheisessä kylässä siihen tuli kummallisia ihmisiä josta syttyi paniikki jossa häkit avattin ja silloin pakenin enkä ole ollut ihmisten ilmoilla.

Machika

Narttu kuunteli toisen kertomusta, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja samalla myös surullinen. "Elämä on ollut sinulle julma, mutta on antanut myös jotain takaisin." Tuo sanoi myötätuntoisesti ja ajatteli kertoa itsekkin jotain elämästään ja kävi makauulle. "Synnyin kennnelissä jossa jalostettiin saksanpaimenkoiria ja vanhempani olivat hyvin menestyviä, eli olin hyvin toivottu pentue. Kuitenkin isännän pettymykseksi synnyin vain minä. Sokeuttani ei huomattu, kun vasta muutaman kuukauden päästä ja minut vietiin eläinlääköäriin, jossa lääkäri totesi, että olin syntymästä asti ollut sokea. Tämä oli kamala järkytys isännälleni, koska minusta oletiin jo suunniteltu hyvä näyttely koira ja kukaan ei halunnut sokeaa koiraa. No kuulin keskustelun jossa minusta päätettiin hankkiutua eroon, joten karkasin. Olin silloin jo puolivuotias. Luonnossa elo oli silloin vaikeaa, koska en ollut aikaisemmin saanut olla vappaana. Eräältä mielestä sain tämän huivin joka on nyt kaulassani. Sitten aloin etsiä laumaa, joka olisi ottanut minut laumaaansa, mutta yksikään ei hyväkksynyt minua sokeuden takia. Nämä arvet jotka minulla on olen saanut, kun kohtasin koira lauman, jonka mielestä oli hupia kiusata sokeaa koiraa." Tuo kertoi ja äänestää kuului pientä surua. Yhtääkkiä Mavhikalle iski outo levottomuus ja tämä halusi lähteä. "Anteeksi, minun on pakko mennä" Tuo sanoi ja lähti metsän varjoihin.
//Machika poistuu//