Hyvästit (Kaksinpeli)

//Amarath voisi liittyä tähän mukaan ; )//

John ja Gale

John ohitti haikeana Akita-Kenin. Se ei vielä kävisi kaupungissa mutta aikoi käydä hyvästien jälkeen. Se suuntasi kaupungin ohitse muutaman kilometrin päähän merelle.
Matkan loputtua se tajusi pian joutuvansa hyvästelemään rakkaansa lopullisesti. Sakemanni laski Destinyn ruumiin hiekalle. Ranta olityhjä lukuunottamatta koiria. Gale seurasi isäns vierelle ja istui äitinsä viereen päätään roikottaen. Toinen haisi edelleen itseltään vaikka siihen sekoittuikin veri. Kuollutta hajua ei vielä ollut.

Bea

Bea oli ryhdistäytynyt ja lopettanut itkemisen. Merituuli paiskautui vasten kylmäilmeisen nartun kasvoja. Ulkoinen olemus oli rauhallinen ja jäätävä, mutta sisällä kuohui liekin lailla raivo ja pohjaton suru. Bea luimisti korviaan ja tuijotti tyhjin silmin aaltoilevaa, mustaa vettä, kunnes laski katseensa hitaasti Destinyn ruumiiseen. Narttu veti syvään henkeä, kunnes uskaltautui viimein rentouttamaan koko kehonsa. Bea nosti katseensa veljeensä ja isäänsä, ja oli hiljaa.

John ja Gale

Hiljaisuus kesti aikansa. John tuijotti kauas merelle liikkumatta ja istui aivan Destinyn ruumiin vieressä. Gale roikotti vain päätään ja vilkuili kulmiensa alta merta ja välillä äitiäään sekä siskoaan. Sitten John nousi ylös huokaisten. "Destiny on ollut hienoin narttu jonka olen saanut tuntea ja jota olen saanut rakastaa. Hänen luonnettaan on mahdoton korvata ja menetimme äärettömän taitavan soturin. Seireenipaholainen elää enää teissä kahdessa," John selosti muistopuhettaan mutta osoitti viimeisen lauseen pennuille vilkaistessaan noita nopeasti. Gale kohotti päätään.

Bea

Bea kuunteli isänsä puhetta tiukasti ja värähti tuon lausuessa viimeisen lauseensa. Narttu astui lähemmäs Destinyä ja kosketti kuonollaan toisen kuonoa. "Rakastan sinua, äiti. Kukaan ei tule koskaan korvaamaan paikkaasi, ei missään vaiheessa." Bea sanoi sitten ja kohotti päänsä ylöspäin, katsoen vielä kahta urosta, ja astui sitten taaksepäin. Itsepäinen narttu muistutti sisäisesti äitiään, ja tulisi olemaan varmasti lähes yhtä tulinen luonteeltaan, olihan tämä oppinut äidiltään paljon. Silti, Beassa oli myös ripaus erilaista lämpöä, kuin Destinyssä, mikä teki Beasta vähemmän kovasydämisen soturin.

John ja Gale Gale kuunteli tarkkaaan siskonsa sanoja. tästä oli kehitttynyt jo hyvin kovasydäminen soturi ja oikeastaan kovuus veteli jo vertoja Johhnillekin. Uro oli nykkyään hyvin vaikea myöntää surullisia asioista. edes äitinsä puolesta tuo ei osannut vuodattaa kyyneleitä. "Äiti oli ja tulee aina olemaan rakas esikuva isäni rinnalla. En tule koskaan unohtamaan sinua," tuo lausui lyhyesti ja viimeisten sanojensa aikana laski kuononsa äitinsä korvanjuureen. Sitten John nyökkäsi huokaisten. se nosti taas ruumiin selkäänsä. Oli aikaa jättää hyvästit ja laskea Destiny viimeiseen lepoon.

Bea

Bea seisoi aloillaan ja katsoi Galea tuon puhuessa, ennen kuin vetäytyi sitte lähemmäs rantaviivaa. Johnin nostaessa Destinyn selkäänsä, kylmäilmeinen narttu tuijotti vain hiljaa eteenpäin. "Hyvästi..." Destiny muodostui sanan huulillaan, kuitenkaan päästämättä ääntäkään.

John ja Gale John tuijotti hiljaa merelle. Tuuli heilutteli sen turkkia ja uros huokaisi. Gale vilkaisi isäänsä ja sitten äitiä. "Hyvästi..." se lausui hiljaisena. Sitten John nyökkäsi pienesti ja asteli kylmenneeseen veteen. Varovasti se laski ruumiin aaltoihin ja nopeasti vesi lähti kuljettamaan kuollutta pois rannasta. John ei sanonut mitään. sE vain tuijotti loittonevaa Destinyä. Sitten sakenni kääntyi ja lähti kävelemään kohti kylää. Gale kääntyi isänsä perään.

Bea

Bea jäi vielä hetkeksi seisomaan paikoilleen, ja tuijotti Destinyn ruumista, joka lipui kauas pois, melko nopeaa vauhtia. Pian ruumis kuitenkin katosi pinnan alle. Luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Bea ummisti hetkeksi silmänsä ja nosti sitten katseensa hetkeksi taivaalle. Narttu kääntyi hitaasti ja käveli kohti metsää. Pian se kuitenkin juoksi isänsä ja veljensä kiinni, ja hiljaisena ryhtyi pitämään perää.

John ja Gale

Johnin mieli oli maassa mutta silti sakemanni piti pään pystyssä ja korvan höröllään. se oli luonnostaan valpas eikä siksi vajonnut ulkoiseen masennukseen vaikka sisältä se olikin rikki. "Menemme katsomaan Hidetoshia," tuo ilmoittikin sitten ja käänsi kulkunsa vielä enemmän kohti kylää. Gale vilkaisi mietteliäänä siskoaan. Miksiköhän nuo sinne? 'Toivottavasti se kakara ei ole paikalla ja jos on niin pitää turpansa kiinni...' John ajatteli. S eie halunnut joutua taas ärisemään pienelle pennulle vaikka sukulainen olikin.

Bea

Bea ihmetteli hiukan, miksi John tahtoi tavata vanhaa omistajaansa nyt, muttei sanonut mitään, vaan vaitonaisena kulki perässä. Bea loi katseensa maahan, mutta korvat kääntyilivät valppaina uusia ääniä kohti ja kirsu liikahteli aina vieraan hajun tavoittaessaan. Bea nosti taas hitaasti katseensa, kulkiessaan kaksikon perässä, ja huokaisi syvään.

John ja Gale

Johnista uhkui pelottavaa ja vihaista voimaa surun lisäksi ja se sai jopa tulisen Galen hämilleen. huomaamattomasti tuo jarrutti ja jatkoi siskonsa vierellä. Tuo viittoi toista hiljentämään, jääden hetkeksi pysähdyksiin ja jatkaen vasta kun isä oli kauempana. "Isällä ei ole kaikki hyvin. Äsken aisti pelkkää surua mutta äsken hänessä ikään kuin heräsi jokin suunnaton raivo. Sitä ei välttämättä näe mutta aistin sen," tuo kuiskasi huolissaan siskolleen. Se pelkäsi että isä tekisi jotain typerää kostaakseen.
John vilkaisi taakseen mutta ajatteli vain että Gale tahtoi välillä olla sisarensa kanssa. Sitten kylä tuli näkyviin ja vanhus tihensi askeleitaan hiukan, ollen pian jo kylän laidalla. Siitä tuo lähti kiertämään jotta pääsisi huomaamattomasti Hidetoshin luokse.

Bea

Bea katsoi veljeään vakavana, ja sitten isänsä loittonevaa selkää. Narttu nyökkäsi hampaitaan yhteen purren. "Pelkään, että tämä vaikuttaa isään pahastikin...Hän on jo monta kertaa meinannut menettää äidin, mutta nyt se tapahtui lopullisesti. Se varmasti on yksinkertaisesti liikaa...olen..olen nähnyt mitä suru voi tehdä.." Bea sanoi ja katkaisi hetkeksi lauseensa, vetääkseen henkeä. "...eikä se ole mukavaa katseltavaa...Entä jos isä saa päähänsä lähteä kostamaan kaksosille yksin?" Bea kysyi sitten huolissaan ja käänsi katseensa takaisin veljeensä.

Gale ja John

Gale nyökkäsi huolissaan. "Niin... Isän tapauksessa hän kääntää surun vihaksi ja masennus pitää hänet hiljaisena. Pelkään vain että hänen suuttumistasonsa heikkenee entisestään ja Gin ei varmasti halua että John kärsii omasta vihastaa, saatikka käy jonkun ärsytäjän kimppuun. Meidän on valvottava häntä ettei hän oikeasti lähde kostamaan," uros lateli totuuksia suruissaan. Se ei tahtonut menettää myös isäänsä. "Lisäksi luulen että hän osittain syttää itseään. Destiny taisteli Doragoa vastaan puolikuntoisena eikä isä aivan kerinnyt hätiin," Gale sanoi sitten hiljaa.
John oli pysähtynyt odottamaan. Se ei jaksanut hoputtaa pentujaan ja päättikin jo mennä edeltä. Se asteli hiljaa Hidetoshin talon ovelle ja ulvaisi muutaman kerran jotta is kuulisi jos olisi kotona.

Bea

Bea nyökkäsi Galen sanoille. Olihan hän itsekin ajatellut aika lailla samalla tavalla. "Niin..ja jos häntä yrittää estää, niin ei hyvä heilu. Isä ei tykkää, että häntä komennellaan. Hän ei varmaan kuuntelisi edes meitä, jos päättäisi lähteä kostamaan." Bea mietti. "Mutta ei hän varmasti antaisi meidän auttaakaan." Bea huokaisi sitten, muistaen, kuinka he olivat vakoilemassa Doragoa Black Eyesin alueella kolmisin. "Mutta se ei todellakaan ollut isän vika, vaikka hän tuskin suostuu uskomaan sitäkään.." Bea sanoi päätään pudistellen ja nosti sitten katseensa maasta. "Mennäänkö? Ettei isä ala ihmettelemään, mihin oikein jäimme.." Bea sanoi ja loikkasi pari askelta eteenpäin, pysähtyen odottamaan Galea.

Gale ja John

Gale huokaisi huolissaan ja katsoi Beaa. "Niin, hänen itsepäisyytensä on huippuluokaa. Jopa enemmän kuin meillä vaikka monesti sanonkin että minun on samaa luokkaa. Uskonpa silti että isä vie siinä voiton," gale sanoi ja yritti hymyillä vaikka asia olikin vakava. Nuorukainen tahtoi auttaa mutta tiesi ettei voinut. "Meidän on pakko puhua tästä Ginille," tuo tokaisi samalla kun lähti hölkkäämään kohti taloa jonka ovi juuri avautui.
"John?!" Hidetpshi kysyi hämillään ja John haukahti. "Tule sisään," mies kutsui mutta John odotti ja vilkaisi nuorukaisia. Se odotti noita ja mies tajusi pitää oven auki samalla kun itse palasi sisään.

Bea

Bea katsoi Galea hetken ja nyökkäsi. Gin ehkä voisi tietää, mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä. Bea kulki veljensä rinnalla (?) kohti mökkiä ja epäröimättä pujahti sisään avoimesta ovesta. Olihan tuo oppinut luottamaan isänsä kautta Hidetoshiin, vaikka ei ollutkaan syntynyt vankeudessa.

John ja Gale

Gale pujahti mökkiin heti siskonsa perästä ja kulki sitten suurehkoon saliin jossa oli pari sohvaa. Uros teki olnsa kotoisaksi valtaamalla yhden sohvista itselleen. Se tuijotti tarkkaavaisena paikalle kävelevää Hidetoshia joka istui suureen nojatuoliin.
John teki niinkuin parhaimmaksi näki. Se oli surullinen ja masentunut ja tahtoi lohdutusta. Se käveli Hidetoshin luokse ja jopa miehen itsensä yllätykseksi laski päänsä toisen syliin. "Kaikki ei taida nyt olla hyvin," mies totesi ääneen. John ei koskaan ollut mitään noin luokse tulevaa tehnyt.

Bea

Bea pysähtyi oviaukkoon hetkeksi ja käveli saliin vasta veljensä perässä. Sakemanninarttu ei alkanut yhtä kotoisaksi kuin veljensä, vaan istahti oviaukon läheisyyteen ja katsoi hiukan huolissaan isäänsä, kääntäen sitten katseensa hitaasti Galeen. Bea pudisteli huomaamattaan hiukan epätoivoisen näköisenä päätään ja katsoi taas isäänsä ja Hidetoshia.

Gale ja John

"Mikä on poika?" Mies kysyi ja silitti uroksen päätä varovasti. Hän kuitenkin tajusi. Vain pennut olivat mukana mutta ei narttu. Ja vain rakkaan menettäminen saattoi tehdä tälläistä Jonille. Hidetoshi tunsi entisen koiransa. "Voi ei..." hän kuiskasi ja sulki silmänsä.
Varottamatta John vinkaisi ja vajosi täristen lattialle. Sitä ahdisti ja masensi ja vanha uros oli pahoissa sydänsuruissa. gale säpsähti hätääntyneenä ja nousi sohvalta. "Isä!" Se haukahti ja vilkaisi huolissaan beaa. Hidetoshi laskeutui Johnin viereen lattialle.

Bea

Bea loikkasi heti eteenpäin, vilkaistuaan nopeasti Galea. Se syöksyi isänsä vierelle ja katsoi tuota huolissaan. "Isä.." Bea sanoi ja vingahti hiljaa. Narttu luimisti korviaan ja katsoi epätoivoisena Hidetoshia.

John ja Gale

Gae asteli alas sohvalta ja loikkasi myös isänsä vierelle, käyden makuulle niin että tämän kuono melkein ksketti Johnin kuonoa. "Älä isä... Kaikki järjestyy..." tuo aneli toiselta ja vilkuili miestä.
John ei sanonut mitään. Se oli sulkenut silmänsä ja tärisi lattialla. Hetken päästä tärinä kuitenkin lakkasi kun John tunsi Hidetoshin silittävän rauhoittavasti kylkeään. Kyllä vanhus selviäisi muttajuuri nyt sen ajatukset olivat liian sekavat ja ristiriitaiset.

Bea

Bea ei sanonut mitään. Se vain tuijotti isäänsä lattialla, korvat niskaan painettuina. Se myös katsoi Galea, mutta nartun katse oli lasittunut, sillä ajatukset risteilivät sen päässä. Toipuukohan isä koskaan kokonaan ennalleen..? Bea mietti hiljaa päänsä sisällä.

John ja Gale

Johnin hengitys oli tasaantunut. Se oli nukahtanut ja Hidetoshi uskalsi nousta uroksen viereltä. Mies katsoi pentuja ja hymyili. "Annetaan hänen nukkua rauhassa," Hidetoshi sanoi vaikkeivat nuorukaiset ymmärtäisikään. Koiria mukaansa viittoen mies siirtyi keittiöön. gale nousi kyllä ylös mutta vilkuili siskoaan, pysyen vielä paikoillaan.

Bea

Bea katsoi nukkuvaa isäänsä. Toinen oli varmasti uupunut, sillä ei ollut levännyt ollenkaan taistelun jälkeen. Hidetoshin viittoessa heitä keittiöön, narttu vilkaisi myöskin veljeään hiukan epäluuloisena. "Mennään.." Bea sanoi ja lähti hiukan varautuneena miehen perään. Tuo kuitenkin uskalsi olla luottavainen, sillä oli oppinut isältään, että Hidetoshi oli ystävä.

Gale

Siskonsa mennessä, myös uros lähti keittiään. Mies oli istunut keittiöjakkaralle ja tutkaili nuoria sakemanneja mietteliäänä, laskeutuen sitten lattialle istumaan. "Olette hienoja koiria. Puhtaitakin vielä. Olen onnellinen että Johnilla on suku jatkunut," mies selitti vaikka tiesi etteivät nämä kaksi tajuisi sanaakaan. John ymmärsi ihmistö mutta villit koirat eivät juurikaan.